Vuonna 1927 perustettu Niilo Helanderin säätiö on lähes sadan vuoden ajan ollut suomalaisen tieteen, taiteen ja kulttuurin tukija. Sen historia heijastaa suomalaisen säätiötoiminnan kehitystä: 1900-luvun alun sivistysihanteista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista tämän päivän tutkijoihin, taiteilijoihin ja kulttuurin tekijöihin, joiden työtä säätiö mahdollistaa apurahojensa kautta.
Nikolai eli Niilo Helander syntyi 8.5.1865 Orimattilan Luhtikylän sepän Karl Henrik Helanderin ja Ulrika Abrahamintytär Eerolan kymmenlapsiseen perheeseen.
Niilo Helander aloitti kauppiasuransa toisen palveluksessa. Myöhemmin hän sai nimiinsä vanhemman veljensä kaupan Heinolassa, itsenäistyi ja laajensi yrityksen tukkuliikkeeksi, joka osti maalaistuotteita Pietarin vientiin ja myi alueen talonpojille muun muassa rautaa ja rakennustarvikkeita.
Helander oli 30 vuoden ajan näkyvä toimija Heinolan kunnallis- ja talouselämässä. Hän pyrki edistämään paikallisia yrityksiä (mm. kylpylaitos, pankki- ja vakuutustoiminta, vapaapalokunta), edusti Porvarissäätyä valtiopäivillä 1904–1906 ja halusi kehittää maakunnallisia ja valtakunnallisia hankkeita. Ansioistaan hän saikin kunnallisneuvoksen arvonimen 1898.
Helanderilla oli ensimmäisestä avioliitosta Hanna Maria Vilanderin (1867–1899) kanssa kuusi lasta, kolme tytärtä ja kolme poikaa, joista yksi lähti merille ja päätyi Argentiinaan, toinen valmistui rakennusinsinööriksi, muutti Pohjois-Amerikkaan, lähti sieltä 1932 rakentamaan Neuvosto-Karjalaa ja menehtyi Stalinin vainoissa 1938.
Kun lapseton avioliitto Onni Loviisa Ståhlbergin kanssa oli päättynyt viralliseen eroon 1915, Helander avioitui vielä samana vuonna tanskalaisen Fanny Clausenin (1894–1980) kanssa. Heille syntyi kaksi tytärtä, jotka myöhemmin muuttivat äitinsä kotimaahan, ja nuorimmaisena poika, joka kaatui TK-kuvaajana 1944.
Kasvatettuaan omaisuuttaan kiinteistösijoituksilla Niilo Helanderin kiinnostus laajeni kansalliselle tasolle, ja hän muutti perheineen Heinolasta Helsinkiin 1922. Hän oli pääosakas ja toimitusjohtaja Aleksanterinkadun ja Hakasalmenkadun (Keskuskadun) kulmassa edelleen olevassa Hermes- taloyhtiössä.
Säätiön historiaan mahtuu niin idealismia kuin realismiakin, mutta sen perustehtävä on säilynyt samana: suomalaisen tieteen, taiteen ja kulttuurin tukeminen.
Niilo Helanderin säätiö perustettiin 13.2.1927. Säätiöön säädekirjassa sen tavoitteeksi määritettiin suomalaisen kulttuurityön, kaupan ja teollisuuden edistäminen rahallisilla avustuksilla. Sittemmin säätiö on keskittynyt erityisesti tieteen ja taiteen tukemiseen.
Säädekirjan mukaisen esityksen säätiön perustamisesta ja toiminnasta hyväksyi tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander. Säätiön perustaminen kuvaa 1900-luvun alun taloudelliseen kehitykseen kytkeytyvää idealismia, joka avitti lukuisten säätiöiden perustamista 1910- ja 1920-luvuilla.
Säätiöön on sen alkuajoilta kuulunut niin tieteen kuin taiteen kentällä toimivia oman alansa johtavia asiantuntijoita. Myös säätiön ensimmäinen hallitus koostui oman aikansa johtavista yhteiskunnallisista, tieteellisistä ja kulttuurisista toimijoista, joiden avulla säätiön synty-yhteyttä voi hahmotella.
Säätiön johtoon on sen alkuajoilta kuulunut niin tieteen kuin taiteen kentällä toimivia oman alansa johtavia asiantuntijoita.
Säätiön johtoon Helander onnistui saamaan tunnettuja poliittisen ja akateemisen maailman henkilöitä: senaattorit Kaarlo Castrén ja Heikki Renvall, kanslerit Gustaf Komppa ja Antti Tulenheimo, arkkiatri Jaakko Karvonen, professorit Yrjö Kajava ja A. E. Tudeer, vuorineuvokset Amos Anderson ja K. A. Paloheimo. Helanderin tarkoituksena oli, että liike- ja tiedemiehet muodostaisivat säätiön kokousten puitteissa keskusteluyhteisön ja ystäväpiirin.
Pian säätiön perustamisen jälkeen Niilo Helander jäi Aleksanterinkadulla moottoripyörän alle jouluviikolla 1929 ja kuoli saamiinsa vammoihin 8.1.1930.
Helanderin jälkeen säätiön puheenjohtajina ovat toimineet ensimmäisen hallituksen jäsenet Kaarlo Castrén, Antti Tulenheimo, Heikki Renvall ja A. E. Tudeer sekä heidän jälkeensä professori Rafael Koskimies (1964–1967), akateemikko Erkki Laurila (1978–1990), professori Heikki A. Reenpää (1990– 2007), professori Matti Klinge (2007–2022) ja professori Antti Kupiainen (2022–).
Säädekirjan mukaan Niilo Helanderin säätiön oli maksettava perustajan kuoleman jälkeen leskelle, kolmannelle ja paljon nuoremmalle vaimolle ja tämän avioliiton lapsille vielä pitkään elinkorkoa.
Sodan ajan omaisuudenluovutuksissa säätiö menetti valtaosan omaisuutensa arvosta. Tästä syystä apurahojen jako keskeytyi vuosikymmeneksi. 1990-luvulta alkaen säätiö on jälleen vaurastunut ja säätiön merkitys rahoittajana on vahvistunut. Jo toiminnan alkuvuosilta haettaville apurahoille on määritelty vuosittain vaihtuneet teemat.
Apurahoja ovat saaneet esimerkiksi tekstiilitaiteilija Maija Isola (1959), filosofi Esa Saarinen (1986) ja historioitsija Laura Kolbe (1988). Kirjailija Mika Waltari puolestaan mainitsee kirjassaan Aiotko kirjailijaksi? (1935), että kirjoittamisen tueksi voi hakea apurahaa Niilo Helanderin säätiöltä.
